7.1.2015

Kitara, taivas ja tähdet

Kaunein asia, jonka johtajana olen saanut kokea, on toisen ihmisen oivallus, siitä kumpuava kokeilu ja lopulta ehkä onnistuminen. Sellaisten hetkien takia minä olen johtaja ja valmentaja. On etuoikeutettua tehdä työtä, jossa saa olla tukemassa, mahdollistamassa ja näkemässä toisen löytämisen riemua, uskalluksen heräämistä ja voittamisen esteetöntä nautintoa.

Toisen onnistumisesta tulee joskus niin hieno tunne, että siihen pitää käydä reagoimassa piilossa. Tärisemässä onnellisuudesta ja itkeä tihrustamassa ilon kyynel.

En ole kovin monelle rohjennut tätä ääneen huudella. Varmaankin aika harva on tämän kuultuaan uskonut, että sanani tulevat sydämestä. En minäkään aina uskonut. 

Valtaosan elämästäni olen nimittäin ajatellut melkein päin vastoin. Olen halunnut olla itse sankari. Olen halunnut oivaltaa ensimmäisenä, tehdä ensin, parhaiten, nopeimmin. Hukkua minulle osoitettuihin kiitoksiin ja fanien kuumiin suudelmiin. 

Well, wouldn't ya know, it's that swingin' little guitar man...

Olin Dingo-hysterian jäljiltä musiikillisessa tyhjiössä vellova esiteini, kun tajusin ensimmäisen kerran kitarasoolon olemassaolon. Muistan, miten jäin epäuskoisena pyörimään ymmärtäessäni, millainen ääni sähkökitarasta voikaan lähteä. Kaikki tuttukin musiikki heilahti ylösalaisin ja aloin kuunnella vain sitä, miten muun bändin soitto kietoutuu kitaristin ympärille. Kuinka hän katkoo kahleensa tahti pari ennen sooloa ja nostaa sitten kappaleen uusiin sfääreihin taiturimaisella soitollaan. Siinäpä oli todellista rock-tähteyttä! 

Eipä minulla tuolloin ollut käsitystä siitä, mitä muusikon ja kitaristin ammatti voisikaan todellisuudessa tarkoittaa. Näin vain tähtiä. Noista päivistä lähtien halusinkin kitarasankariksi.




Albert. Pantse. Mark. Esa. Costello. Hank. Brian. Kirk. Gary. Richie... Suurten sankarieni soittoa kuunnellessani aloin nähdä itsenikin lavalla. Rokkitähtenä. Päivästä toiseen ennen nukahtamista vajosin keikan päätteeksi polvilleni Still got the bluesin viimeisen siniseksi säröytyneen sävelen hiljetessä ennen yleisön räjähtämistä suosionosoituksiin. Voi kuinka palavasti sitä halusinkaan. En niinkään sitä kitaran soittamista vaan niitä suosionosoituksia. Tähteyttä.

Minusta ei tullut kitarasankaria (ostin ensimmäisen sähkökitarani vasta 26-vuotiaana). En olisi siihen ammattiin todennäköisesti kyennytkään, koska en ole kovin musikaalinen ja lisäksi haavemaailmani ulkopuolella kärsin todella pahasta esiintymispelosta aina pitkälle aikuisikään saakka.

Tähtiin katsellessani minusta tuli silti vähitellen johtaja. 

Aloin siis etsiä yleisön suosionosoituksia johtamisen keinoin. Halusin johtaa bändiä ja ottaa itse lavan haltuun kaikkein kriittisimmissä paikoissa. Halusin henkilökohtaista tunnustusta siitä, että bändi soitti hyvin. Uneksin isojen kauppojen ja hyvien tilikausien jälkeisistä suosionosoituksista. Petyin ja nielin mitä katkerinta kalkkia, jos onnistumistamme ei pidetty minun sooloni ansiona.

Tein siis innolla työtä, jossa mielestäni oli mahdollisuus olla tähti. 

Go go, go Johnny go...

...Olen konsertissa, mahdottoman suuressa rock-konsertissa, intialaisen kollegani kanssa. Olemme keskellä yleisöä ja aaltoilemme muun yleisön mukana odottaen bändiä lavalle. Huumaava odotus päättyy pian. Show alkaa. Itse odotan eniten lavalle bändin kitaristia. Lopulta hän nousee sinne kokoonsa nähden aivan liian suurta kitaraa kantaen. Hän epäröi, mutta näytämme hänelle kollegani kanssa peukkua. Konsertti alkaa. Riemuitsen, koska kitaristi soittaa taivaallisesti. Hän on kollegani 5-vuotias poika. Koko kehoni täyttää ilon tunne, jollaista en ole koskaan aikaisemmin kokenut...

Avasin silmäni ja heräsin sängystäni joskus vuonna 2009 tuosta unesta, tuntien edelleen sanoinkuvaamatonta riemua kollegani pojan (jota en ole koskaan tavannut ja joka tietääkseni ei soita rock-bändissä kitaraa) onnistumisesta lavalla. Makoilin tavallista pidempään peiton alla tuijotellen kattoon ja hiljalleen ymmärtäen motivaationi uudesta näkökulmasta. Luulen, että nauroin ääneen tajutessani, että pienen intialaispojan fantastinen kitarointi tuntui minusta tuhat kertaa hienommalta kuin ne lukuisat unet, joissa itse muka soitin lavan reunalla keikkuen . 

Elämäni päälle toiveunien kiiltokuvista liimaamani sankaritarina oli ohitse. Kaihon hetki oli ohikiitävän lyhyt. Olin liian iloinen löydettyäni uuden raikkaana pulppuavan lähteen motivaatiolleni.



Se täyttää välin korvien

Rehellisesti sanottuna ajattelin tuolloin sängystä töihin päästyäni, että olin jotenkin väliaikaisesti höyrähtänyt ja kenties kaiken maailman puunhalailukirjojen kulutusta olisi syytä rajoittaa. Ilon tunne oli kuitenkin niin läpitunkeva, etten päässyt siitä eroon. Aloin tarkkailla tekemisiäni ja innostumisiani sen kautta ja huomasin viikosta toiseen, että näinhän tämän kuuluukin olla. Tajusin, mikä oikeasti työssäni oli todella innostavaa.

Uusi hämmentävän yksinkertainen perusoivallukseni oli se, ettei johtaja voi olla tarinan sankari. Johtaja ei voi henkilökohtaisesti olla mikään stara, eikä johtaja tee työtänsä vastaanottaakseen palkintoja tai tunnustusta onnistumisestaan. Ei johtajan työssä ole sellaisia henkilökohtaisia voittoja, joissa voi tuntea voitonriemua omasta huippusuorituksestaan. Johtajana on itse asiassa aika pirun vaikea olla itsensä takia. Tai suosionosoitusten takia.

Liian usein mielikuvamme vahvasta johtamisesta ja johtajuudesta sisältää piirteitä jonkin sortin sankaruudesta. Siitä, että vahva johtaja voittaa ja onnistuu, jonka seurauksena hänen organisaationsakin voittaa. Koemme huomion keskipisteenä olevan menestyvän johtajan usein vahvimpana. Hän on varmasti hyvä, koska on esillä. Asia on kuitenkin päin vastoin.

Oikeastaan kenellä tahansa meistä johtajista on pelkkää asemavaltaa niin paljon, että pystymme kyllä tekemään itsestämme suositun. Valta avaa monia keinoja, joilla pystymme pönkittämään omaa rooliaamme ja joilla voimme kerätä suosionosoituksia. Se ei vaadi kummoistakaan johtajuutta. Mahdollisuus olla valokeilassa tarjotaan kaikille johtajille asemamme kautta hopealusikalla.

Mutta valokeilassa pysyttely on aivan hemmetin raskasta.

Itse löysin oman johtamiseni riemun vasta oivallettuani, mistä motivaationi pulppuaa. En tiedä oliko lopputuloksena vahvaa vai heikkoa johtamista, kovaa vai pehmeää, aitoa vai keinotekoista, hyvää vai huonoa. En voi edes väittää tietäväni varman päälle onnistuinko johtamaan muita ihmisiä oivaltamaan, kokeilemaan ja lopulta onnistumaan. Toivon niin. Mutta ainakin sankaruuden unelmoinnista herääminen vapautti mieleni stressistä ja täytti sydämeni ilolla. Ehkä sekin on jo jotain. Riemu täyttää välin korvien.

***

Tämä kitaransoitto on tietenkin vain asioita konkretisoinut ja muutosta kärjistänyt unenomainen sivuseikka omassa elämäntarinassani. Vuoden 2009 unestani seurasi silti myös se, että aloin katsella kitaristejakin uusin silmin. Ihailen edelleen kitaristeja ja muitakin ammatti- tai harrastajamuusikoita. Ja erityisesti sitä, kuinka heidän taitonsa palvelee koko bändiä, laulajaa, kappaletta ja sen sovitusta... ja lopulta yleisöä. Parhaat soittavat niin, että heidän taitonsa kuuluu itse asiassa bändin muiden soittajien tai laulajien soundin kautta. Se on ihan älyttömän hienoa.

Ja kaikista hienointa on muusikoiden kyky innostaa muita ihmisiä paitsi kuuntelemaan musiikkia, myös tarttumaan itse soittimeen tai mikrofoniin. Se jos mikä on arvokasta.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti