26.5.2014

Mua pelottaa

Johtaminen on pelottavaa. Tarkemmin sanottuna, johtajana sitä pelkää monia asioita päivittäin. Onko siis johtaminen ammattina niin vaikeaa tai vaarallista, että siinä työskentelyä pitäisi alkaa pelätä?

Voisihan sitä ajatella, että eri tahoilta minuun kohdistuneet odotukset olisivat olleet pelottavia. Ehkäpä vastuullani olleet rahamäärät olisivat voineet herättää kauhun sekaisia tunteita? Kenties mieltä olisi voinut vaivata pelko siitä, etten olisi saavuttanut tulostavoitteitani. Että liiketoimintani epäonnistuisi? Ehkä eniten olisin voinut pelätä vastuutani yksikköni ihmisistä? Vai kauhistuttaisiko se, että kenkää voi tulla milloin tahansa? Entä jos rikon lakia?

Not. Tällaiset asiat ja niissä epäonnistuminen ovat johtajan työn arjen ytimessä, eikä niistä juuri kauluspaidan kainalot kastu. Ne päivittäiset demonit johtajana ovat samanlaisia, kuin elämässä yleensäkin. Usein outoja, vailla oikeasti pelottavien asioiden todellisuuspohjaa.

Esiintymisen pelko

Yksi elämäni rasittavimpia ja voittoisimpia asioita on ollut pelkoni esiintymistä kohtaan. Kun lapsenomainen innostus kaikenlaista esillä oloa kohtaan murrosiässä hiipui, alkoi elämääni hallita esiintymisen pelko. Muistan, kuinka yläasteen ensimmäiset esitelmät ja yksinlaulukokeet saivat kehoni täysin sekaisin. Lukion englannintunnilla pidin 6-7 lauseen mittaisen presiksen, etsien katseellani luokkahuoneen roskista, johon voisin oksentaa. Opiskelijana seminaariesitelmät noudattivat samaa kaavaa. Meinasin höyrystyä ilmaan joutuessani ensi kertaa puhumaan kameralle.

Ei liene yllätys, että ensimmäiset vuodet projektipäällikkönä ja sittemmin johtajana vetivät aika ajoin vatsan löysälle. Palo johtaa oli suuri, mutta siitä haaveillessa taisi unohtua tuo pikkuseikka, että johtajan työssä pitäisi esiintyäkin. Usein. Aina.


En osaa sanoa, milloin pelko oikeastaan loppui enkä sitä, milloin aloin rakastaa esiintymistä. Jossain vaiheessa vain aloin tuntea esiintymisen energisoivan mieltäni ja kehoani. Viime vuosina voin jopa sanoa kokeneeni esiintymisestä riippuvuutta. Mentaalinen muutos on ollut iso ja se on tapahtunut yrittämättä, tiedostamatta ja "ikuisen esiintymispelon" kauhun vallassa.

Tärkein lääke on ollut simppeli: esiintyminen. Itselleni helpointa on ollut kohdata esiintymisen kauhu silloin, kun en tunne yleisöä. Mitä tutumpia ihmisiä yleisössä on, sen vaikeampaa pelkoa on ollut kohdata.

Kun seuraavan kerran seuraat jonkun (johtajan) esitystä, muista, että lavalla voi olla sisimmässään nurkassa värisevä kissanpentu, jonka henkisen leijonan esiin maskeeraaminen on voinut vaatia todella paljon. Kuuntele, katso, kiitä ja kerro, mitä pidit esityksestä. Esiintymispelko ahdistaa vielä enemmän, mikäli esityksen onnistuminen jää hämärän peittoon. Jos esitys oli huono, sano se. Tällöin esiintyjä oppii, ettei huono suoritus tarkoita pilkkaamista ja nauramista selän takana, vaan senkin voi kohdata turvallisesti.

Kyynikkokauhu

Kyynisyyden kohtaaminen on minulle painajaismaista. Kyyninen mieli on kuin näkymätön virus, jonka tietää lymyilevän organisaatiossa. Siitä merkkejä nähdessään pitää tarkistaa välittömästi, ettei ydinlaskeuman kestävään johtajan suojapukuun vaan ole tullut reikää. Kyynisyys on johtajuuden antimateriaa, jonka olemassaolo johtajan universumissa tuntuu piinaavalta.

Muistatko nähneesi painajaista, jossa sinua päin ryntää joku peto. Pyssy ei laukea. Auto ei käynnisty. Jalat eivät toimi. Minulle johtajana kyynisyyden pelko johtamistilanteissa ja kohtaamisissa on tuntunut samalta. Pelkään, että keinoni ja voimani eivät riitä kyynisen ihmisen uskon palauttamiseen tai edes hänen karkottamiseensa muualle. Pelkään, että kyynisen mielen edessä johtajuuteni hyytyy ja tekoni muuttuvat tahmaisen hitaiksi tai naurettavan epätoivoisiksi.

Pelkään myös sitä, että kyynisyyden ympäröimänä lakkaan itse välittämästä. Etten enää puhalla johtajuuden hiillokseeni liekkejä, vaan annan sen hiipua kylmäksi hiilikasaksi, koska on helpompaa loikata itsekin voiman pimeälle puolelle kuin kantaa valoa, joka kyynikoiden mielestä on suurta turhuutta.

Tätä pelkoa en ole vielä taltuttanut. Sitä vastaan olen pystynyt taistelemaan, mutta pelko vaanii jokaisen uuden johtamistilanteen tai tuntemattoman ihmisen kohtaamisen taustalla. Olen huomannut, että luonnostaan utelias mieli, intoa puhkuva olemus ja arvostava tapa kohdata ihmiset on paras vastalääkekombo kyynisyyteen, mutta pelkään nimenomaan sitä, että siitäkin joku kyynikko tulee loppujen lopuksi läpi.

Vallan loppumisen pelko

On hölynpölyä väittää, ettei valta olisi johtajalle tärkeää. Se on niin julmetun tärkeää, että sen menettäminen jonkin irrationaalisen tai naurettavan seikan takia väijyy mielessä koko ajan. Tässäkään kyse ei ole järjellisistä tavoista menettää valtansa, sellaiset hyväksyy silloin kun johtajaksi alkaa. Tulos tai ulos -asetelma kuuluu johtajan henkilökohtaiseen tositeeveeseen joka päivä. Ei sellainen pelota, sehän on viihdettä.

Ehei! Minä pelkäsin sen sijaan, että yksikköni lähituntumaan pölähtää jostain kuuluisasta firmasta filmaattinen superjohtaja, jonka varjossa oman johtajuuteni hedelmällinen rypäleterttu kuivahtaa kasaksi rusinoita. Että minua seuranneet ihmiset näkevät uudesta johtajasta leiskuvan jumalallisen tähtisateen ja jättävät minut yksin säättävien strategiakalvojeni kanssa. Että firman johtoryhmä ja HR laittavat talent planning -kansioni arkiston taaimmaiselle hyllylle, jotta uuden johtajan ja hänen hovinsa urakehitykselle saadaan tehtyä tilaa. Että nimeni himmenee organisaatiokalvolta niinkuin Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa kävi valokuville ja lehtiartikkeleille. Että huomaan, että lounaskeskustelussa minua ei kukaan kuuntele, koska en puhu niistä kovien johtajien tärkeistä aiheista.

No, nyt kun olen luopunut käytännössä kaikesta johtajan vallasta, tuntuvat moiset kauhukuvat aika naurettavilta. Nyt on alkanut tosin hermostuttaa kohtaamiset entisten johdettavieni kanssa, kun asemavaltaa ei enää ole...   

Kun maailma ei riitä

Riittämättömyyden pelko mäjähti minulle päin naamaa kuin Tysonin oikea suora niihin aikoihin, kun ajat antoisat päättyivät ja IT-ala joutui YT-neuvottelujen kierteeseen. Tunne kykyjen riittämättömyydestä oli vaivannut mieltä jo ensimmäisissä johtajan positioissani, mutta silloin se herätti lähinnä itseriittoista suojakilpimäistä uhmaa, joka ympäristöön näkyi todennäköisesti melkoisena kukkoiluna. Kun irtisanomiset alkoivat, muuttui riittämättömyyden tunne ahdistukseksi ja peloksi.


Irtisanomiset ja niitä edeltäneet neuvotteluprosessit olivat ehkä urani selkein signaali siitä, ettei johtamisessa onnistuttu takavuosina. Otin tämän hyvin henkilökohtaisesti omien neuvottelujeni ja niiden lopputulosten osalta. Vaikka lohduttajia ja uskon valajia riitti, riipi sydäntä tuska kaikesta siitä, mitä ei ollut ymmärtänyt tehdä ja siitä, ettei edelleenkään ollut riittäviä taitoja johtaa tulevaisuuden menestystä. Riittävän monen uuden neuvotteluesityksen myötä pelko kertaantui, jokaisen "ei kai taas" havainnon yhteydessä. Neuvottelujen päättyessä en ikinä oikeasti tiennyt, miten voisin välttää saman jatkossa. 

Saman tyyppisiä pelkotiloja poden edelleen muidenkin vaikeiden asioiden esiintulon osalta. Näihin varsinaisiin johtamistilanteisiin johtaja kuin johtaja kouliintuu jo uransa alkuvaiheessa ja pelko siitä, ettei osaisi toimia haihtuu nopeasti. Mutta tilalle saattaakin hiipiä pelko siitä, että nämä tilanteet ovat merkkejä siitä, että johdan huonosti. Nyt kun katson asiaa vähän etäämmältä huomaan, että osassa tapauksia se on totta, suuremmassa osassa se on omaa johtajan vainoharhaisuutta sekä tarpeetonta itsensä ruoskimista.

Pelottavaa se silti on, oman johtajuuden riittämättömyyden tunne. Helvetin pelottavaa.

Etääntymisen pelko

Jep, se toi minut someen. Minulle on työympäristössä ja itse asiassa koko verkostossani aivan kriittisen tärkeää, että minä olen tuntemilleni ihmisille Masa. Niin juuri, se punatukkainen lyhytkasvuinen pikkupoika Pälkäneen sivukylältä, joka ihailee Robin Hoodia, rakastaa ruuanlaittoa ja joka nauttii olostaan perheensä naisväen tossun alla.

Ironista kyllä, johtajaksi tultuani aloin pelätä olevani muille vain Johtaja Vesala.

Olin musertunut, kun tajusin ensimmäiset merkit siitä, että joku saattaa nähdä minut ensisijaisesti johtajan asemani kautta. Tajuta, että se toinen puhuu ja käyttäytyy siten, kuin johtajan edessä "kuuluu" käyttäytyä. Ei kysele, mikä on mielestäni Albert Järvisen paras soolo vaan nyökyttelee kiivaan myöntyvästi, kun kerron ensi vuoden operational planista.

On todella karmivaa, kun johtajana tuntee tulleensa sivuutetuksi ihmisenä. Vain siksi, että olet ottanut vastaan tehtävän, johon liittyy näennäisesti tietty asema yrityksen hierarkiassa. Tältäkö tuntui olla johtaja? Muutuinko minä vai muuttiko organisaatio julkisivuani? Tapahtuiko tuollaista oikeasti vai kuvittelinko vain ajautuneeni yksin johtajan autiolle saarelle? Heittäydyin johtamistilanteisiin joskus varmaan liioitellunkin "masamaisesti", koska pelkäsin antavani itsestäni liian johtajamaisen kuvan.

Twitteriinkin tuloni yksi driveri oli se, että sen avulla voisin alkaa kertoa julkisesti, millaisia asioita tapahtuu Masan elämässä. Huutaa, että hei haloo, täällä mustan puvun alla asuu edelleen polvihousuinen hämäläispoika polvet ruvella tarzanleikeistä. Sellainen rääpäle, jota suuressa pörssiyhtiössä ei perimätiedon mukaan pitäisi johtajan paikoilta löytyäkään.

Sum of all Fears

Rohkeus on elämässäni tärkeä arvo. Johtajanakin pitää elää rohkeasti, tehdä arvosta hyveitä tekojen avulla. Rohkeat teot pelottavat, useimmiten järjettömillä ja lapsellisilla tavoilla. Esiintyminen pelottaa, koska siellä voi mokata ja joutua pilkan tai arvostelun kohteeksi. Kamalaa.

Johtajia seurataan osin siksi, että he etenevät rohkeasti kohti yhteistä unelmaa. Rohkea johtaja ei kuitenkaan ole peloton. Uskon, että monet johtajien absurdit lausunnot ja hölmöltä tuntuvat virheet johtuvat yksinkertaisesti siitä, että johtaja pelkää. Kohti unelmaa matka jatkuu siitä silloin, kun pelostaan huolimatta johtaja tekee päätöksen ja toimii.




4 kommenttia :

  1. Kiitos Matti upean henkilökohtaisesta kirjoituksesta! Se oli rohkea ja sen vuoksi koskettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna. Julkaiseminen kyllä pelotti tällä kertaa, joten palautteesi lämmittää mieltä.

      Poista
  2. Johtajakin on ihminen, sankaritkin käyvät vessassa, yrittäjäjäkin on isä tai äiti, kaikki tavallisia ihmisiä, joita ajaa tavallista suurempi itsensä toteuttamisen ja saavuttamisen henki. Mainio kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Näinhän se on. Joskus tuntuu, että tuo unohtuu arjessa ja alkaa vain katsoa rooleja, ei niissä työtä tekeviä ihmisiä.

      Poista